Kurkkupurkki Podcast – Kokemuksia pääsykokeista

Kurkkupurkki Podcast – Kokemuksia pääsykokeista

Kurkkupurkki Podcast on minun (Samuli Leppälä) ja Meri Hiirosen yhteinen podcast, joka tutkii mielen, tieteen ja taiteen rajapintaa kurkut vipattaen. Tämänkertaisessa jaksossa perehdymme ajankohtaiseen aiheeseen, eli pääsykokeisiin. Meillä molemmilla kun sattuu olemaan pitkä lista paikkoja, jonne olemme hakeneet vuosien saatossa (vaihtelevalla menestyksellä).


Vaikka et olisi hakemassa juuri nyt kouluihin, voit silti nauttia meidän uusimmasta jaksosta. Ovatko meidän kokemukset esimerkiksi yhtään samanlaisia kuin sinun?

Kuitenkin niille, jotka ovat haaveilleet tulevaisuudesta jossakin Suomen taidekouluista, on tämä podcast erityisen mielenkiintoinen. Meri kun opiskelee Helsingin kuvataideakatemiassa ja minä puolestani suoritan Lapin Yliopiston kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmaa, joten meillä molemmilla on kokemusta taidekouluhin hakemisesta.

Kurkkupurkki löytyy nykyään myös iTunesista!

Mitä pidit jaksosta? Otamme mielellämme vastaan palautetta sisällöstä, teknisestä suorituksista ja laitteista! Jätä kommentti tähän juttuun tai laita viestiä osoitteeseen toimitus@varapeli.com.

Posted by Samuli, 0 comments
Oodi on kirjasto, joka ei arvosta lukurauhaa

Oodi on kirjasto, joka ei arvosta lukurauhaa

Helsingin uusi keskuskirjasto Oodi herätti monenlaisia tunteita. Valtavat tilat on täytetty kaikenlaisella tekemisellä ja moderneilla tilaratkaisuilla. Kuitenkin kirjoja on vain vähän ja huomioni varastivat unisex-vessat.


Kirjasto, joka ei arvosta lukurauhaa

Oodi on todellakin valtaisa rakennus. Se huokuu omituista orgaanisuutta, kun toisaalta se heijastelee jo Kantilta tuttua ylevyyden ajatusta. Sisällä avautuvat tilat ovat valoisia ja viihtyisiä. Jopa siinä määrin, että ihmiset hengailevat paikalla ilman sen kummempaa syytä. Virnuilen kävellessäni läpi ihmismassojen – kirjastosta on tullut pop.

Aluksi marisin Instagramissa (shout-out to myself @saleppala), että rakennuksessa on kokoonsa nähden hyvin vähän kirjoja. Nyt, kun olen haudutellut ajatusta, en ole enää tästä puutteesta niin ahdistunut. Kyseessä kun on enemmän kuin “pelkkä” kirjasto. Oodi on kohtaamispaikka ja mahdollistaa luovan työskentelyn. Kakkoskerros on täynnä 3D-tulostimia, ompelukoneita, äänitysstudioita ja itsetyöskentelykoppeja. Olipa siellä päiväkerhosta tuttu pinssiprässikin. Kaiken kaikkiaan muotoilen asian näin katujen kielelle: jengillä vaikuttaa olevan Oodissa hyvä fiilis.

Viimeksi näin jopa yhdellä pöydällä käynnissä olevan lautapelin.

Oodi ei arvosta lukurauhaa. Se kuhisee ja kannustaa liikkeeseen. Se on tarkkaavaisuushäiriöinen kirjasto, se ei tyydy istumaan paikoillaan.

Puuttuvat hameet ja lahkeet pelottavat

Olen käyttänyt Oodin tiloja työskentelyyn suhteellisen paljon. Aikaisemmin suosimani ketjukahvila sai jäädä tämän modernin (ja ilmaisen) tilan alta pois. Nyt, kun olen viettänyt aikaa rakennuksessa runsaasti, yksi asia jaksaa huvittaa. Nimmittäin rakennuksen unisex-vessat.

Tilassa on kaksi erillistä vessakompleksia samassa kerroksessa. Ne ovat aseteltu vierekkäin, samaan tapaan kuin miesten ja naisten huussit yleensä ovat sijoitettu. Kuitenkin vessojen ovista puuttuvat totutut hame/lahje -symbolit, mikä aiheuttaa otsan kurtistelua pissahätäisissä ihmisissä.

Tulevaisuus muokataan yhteisellä kraanalla

Jo kahdesti olen tullut ulos vessasta samalla, kun oletetusti vastakkaisen sukupuolinen henkilö on pyrkinyt sisään tilaan. Tästä on seurannut vastapuolen totaalinen säikähtäminen. Viimeisimmällä kerralla katseemme kohtasivat sisäänpyrkijän kanssa ja saatoin nähdä miten hänen silmänsä laajenivat hämmennyksestä. Olen muutaman kerran kävellyt itse ajatuksissani naisten vessaan, joten kevyt shokki on tuttu.

Tilannetta seurasi lyhyt performanssi, johon kuului peruutus käytävään, saapuminen uudestaan vessaan ja peruutus vielä kerran käytävään. Siltikään totuttua hamesymbolia ei löytynyt.

Tällaiset huussiratkaisut eivät ole suinkaan ennenkuulumattomia. Nuoremmat kävijät lienevät tottuneet tällaiseen vapaamielisyyteen, mutta vanhemmat kirjastovieraat vaikuttavat olevan todella hämmentyneitä ajatuksesta yhteisistä saniteettitiloista. Tällaisessa sukupuolten hiukan kiusallisessa kohtaamisessa käsienpesualtaan äärellä on kuitenkin jotain perinjuurin kaunista.

Lautapelaajan unelmakirjasto

Mikäli et ole vielä käynyt Oodissa, suosittelen sitä ehdottomasti. Varsinkin lautapelien harrastajalle on Helsingin uusi keskuskirjasto erinomainen paikka ajanviettoon. Hyllystä löytyy erittäin hyvä valikoima pelejä ja toisesta kerroksesta pystyy helposti varaamaan neuvottelutilat parempaan käyttöön.

Myös videopelien harrastajille on yllättävän laaja valikoima vaihtoehtoja ja hyllystä löytyy jopa Switchin pelejä. Toisesta kerroksesta löytyy lisäksi pelitilat ja käsittääkseni lisää tiloja ollaan rakentamassa kevään aikana.

Hyllystä löytyi jopa valtavan kokoinen Dark Souls -lautapeli.
Posted by Samuli in Lautapelit, Yleinen, 0 comments
Aloitimme Podcastin! – Elämää kyborgin kanssa

Aloitimme Podcastin! – Elämää kyborgin kanssa

Asun ilmielävän kyborgin kanssa. Uskokaa tai älkää.


Noin kuukausi sitten sain kutsun Epicenter Helsinki -innovaatiotalon avajaisiin. Otin kutsun vastaan ja lähdimme yhdessä avopuolisoni Meri Hiirosen kanssa tapahtumaan. Olimme molemmat tohkeissamme, sillä kutsussa luvattiin, että paikanpäältä pääsee poistumaan ihka aitona kyborgina.

Mikonkadulla sijaitseva Epicenter oli tyylikkäästi toteutettu ja uudenlainen toimistokonsepti. Ideana on siis se, että Epicenter tukee “scale-up” yrityksiä ja tarjoaa heille erinomaiset tilat Helsingin ydinkeskustasta. Epicenterin perustajiin kuuluva Ola Ahlvarsson hehkutti avajaisissa monenmoisia ideoita ja tuotteita, joita heidän avustuksellaan on syntynyt. Esimerkiksi krapulakypärä kuulosti mielenkiintoiselta hankkeelta.

Mutta miten kyborgit liittyvät ajatushautumon avajaisiin?

Paikalla oli suomalainen yritys Dangerous Things, joka on erikoistunut implantoimaan mikrosiruja ihmisten kätösiin. Prototyyppivaiheessa olevat sirut eivät vielä kirjoita gradua ihmisen puolesta, mutta tarjoavat monenlaisia muita apuja. Esimerkiksi Weekend Festivaaleilla siruun voi ladata kaljarahaa (ainakin yli-implantaattorin mukaan).

Implantointi voi olla myös hauska prosessi.

Tällainen biologisen olennon ja teknologian yhdistäminen muodostaa ihmisestä käytännössä kyborgin. Tai ainakin jonkinlaisen kyborgin esiasteen.

Ennen tapahtumaa olimme sopineet, että molemmat otamme NFC-sirut ranteisiimme yhdessä. Kuitenkin, kun H-hetki koitti ja yleisöstä etsittiin vapaaehtoisia, minä jäädyin. Implantointiin käytetty neula näytti pahalta ja koko ajatus sirusta sai voimaan pahoin. Olin juuri kuiskuttamassa Merille muuttuneesta mielestäni, kun hän nosti reippaasti käden ylös. Hänet kutsuttiin raikuvin aploodein lavalle.

Ja nyt hän on oikea kyborgi. Meri 1.01.

Tällä alustuksella haluan houkutella sinut kuuntelemaan meidän ensimmäisen Kurkkupurkki-podcastin jakson, jossa keskustelemme Merin kanssa kyborgeista.

Posted by Samuli in Podcast, 0 comments

Päivitys juttuun “Myrkyllisin kohtaamani pelaaja” – Liike otti minuun yhteyttä

Kirjoitin pari viikkoa sitten kohtaamastani pelaajasta, joka vaati minua luovuttamaan ja käyttäytyi kaikkiaan hyvin häiritsevästi. Välikohtaus sattui, kun olin pelaamassa viikottaisessa Magic: The Gathering -korttipelin Standard Showdown -turnauksessa.

Voit lukea jutun täältä: “Myrkyllisin kohtaamani pelaaja: “Shut the fuck up, it’s not your game!”

Kirjoitan juttuun päivityksen, sillä turnauksen järjestänyt liike otti minuun yhteyttä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin julkaissut blogitekstin tapahtumien kulusta. He pahoittelivat vielä kerralleen tapahtunutta ja kertoivat, että käytännön toimenpiteisiin oli ryhdytty.

Häiriköinyt pelaaja oli viestin mukaan jatkanut huono käytöstään varoituksesta ja puhuttelusta huolimatta. Tämä oli johtanut kuukauden porttikieltoon liikkeen kaikkiin tapahtumiin. Pelaajalle oli myös ilmoitettu, että ellei hän paranna käytöstään, hän tulee saamaan vuoden porttikiellon. Minulle viestiä lähettänyt henkilö pahoitteli, ettei tieto näistä toimenpiteistä ollut päätynyt minulle asti aikaisemmin.

Olen äärimmäisen yllättynyt siitä, miten paljon kannustavaa palautetta olen saanut kaikilta teiltä lukijoilta. Todella monet ovat kommentoineet juttua eri kanavissa ja osa teistä on jopa lähettänyt yksityisviesteillä kutsuja erillaisiin peliseurueisiin.

Kiitos teille kaikille ja erittäin hyvää alkanutta vuotta 2019!

Posted by Samuli in Lautapelit, Magic: The Gathering, 0 comments
Myrkyllisin kohtaamani pelaaja: “Shut the fuck up, it’s not your game!”

Myrkyllisin kohtaamani pelaaja: “Shut the fuck up, it’s not your game!”

Olen jo aikaisemmissa teksteissäni pohtinut huonon käytöksen ja suolaisen pelaajayhteisön merkitystä (esim). Dotaa pelaavana tiedän mitä huono käytös tarkoittaa ja olen siitä oman osani saanut. Muutaman kerran olen kohdannut vaivaannuttavia tilanteita jopa lautapelien tai Magicin parissa. Olen joskus jopa viihdyttänyt itseäni lukemalla Redditin keskustelupalstoilla huonosta käytöksestä Magicin parissa. Pari viikkoa sitten sain kuitenkin kokea ihan itse, millaista on kohdata katkera ja suoranaisesti myrkyllinen pelaaja kasvotusten.

Haluan taustoittaa tapahtumia: Pelaan kerran viikossa Magic: The Gathering -korttipeliä paikallisessa peliliikkeessä (en mainitse tämän jutun yhteydessä mikä liike on kyseessä). Kyseinen tapahtuma on Standard Showdown -turnaus, jossa parhaat pelaajat palkitaan pienin palkinnoin. Muutettuani Oulusta Helsinkiin olen huomannut, että peliseurani on muuttunut selkeästi kilpailullisemmaksi. Tervaporvareiden kaupungissa kaikki tunsivat toisensa, joten suoranainen mesoaminen olisi välittömästi johtanut häätöön pelitilasta.

On syytä myös mainita, että olen ollut nuoruudessani koulukiusattu. Tämän takia koen isot ja äänekkäät ryhmät usein ahdistavina. Tällaisina hetkinä voin usein onneksi poistua tilasta hetkeksi rauhoittumaan. Tästä johtuen välttelen mieluummin konflikteja, kuin haen niitä. Jos tilaan pihvin mediumina ja saan kengänpohjan, en valita asiasta.

Olen myös vasta muuttanut Helsinkiin, joten käyn yksin pelaamassa. Muutamasta tyypistä on tullut kasvoilta tuttu ja saatamme vaihtaa jotain kuulumisia.

 

Shut the fuck up, it’s not your game

Tavanomainen turnaus ei kuitenkaan viimeksi mennyt osaltani niin kuin olisin toivonut.

Monosininen tempopakkani toimi tavalliseen tapaan keskiverrosti. Yhden voiton ja yhden tappion jälkeen kohtasin kolmannen vastustajani. Kun hän huomasi minun tulevan pöydän ääreen hän kysyi minulta välittömästi, että haluaisinko luovuttaa pelin. Häkeltyneenä kieltäydyin. Vieressäni istuvat toiset pelaajat huomauttivat opponentilleni, että kyseessä on vasta kolmas peli ja mitä vain voisi käydä (otteluita käydään usein neljä). Mietin itsekseni, että hän oli varmasti vain seonnut laskuissaan.

Huom: Magic yhteisön sisällä ei ole mitenkään harvinaista pyytää toista luovuttamaan peliä. Jos toisella on vielä mahdollisuus päästä palkinnoille ja toisella ei, voi huonommassa asemassa oleva luovuttaa pelin toisen hyväksi.

Vastapelaajani olemus oli varsin ynseä, mutta ei erityisen häiritsevä. Varsin nopeasti kävi ilmi, että hän pelasi todella vakavasti. Kun yritin rupatella hänelle korttien sekoituksen lomassa, hän vain sihahti minulle hiljenemisen merkiksi. Hän kurotti myös minun puolelleni pöytää merkitsemään omaan puhelimeeni minun omat terveyspisteeni. Nämä olivat hiukan outoja merkkejä, mutta eivät mitenkään hirveän häiritseviä.

Vasta ensimmäisen pelin voitettuaan ja seuraavan kääntyessä kohti minun voittoani (pelasimme tuolloin lisäkierroksilla, eli “yliaikaa”) hän ei oikeastaan kysynyt vaan totesi, että minun pitäisi antaa hänelle voitto. Oulussa pelatessani näin toimittiin vain aniharvoin, mutta olin näin joskus tehnyt. En tiedä olinko itse lapsellinen, mutta en halunnut palkita hänen töykeää käytöstään. Sitä paitsi tasurilla olisin vielä kiinni palkintokorteissa.

Kieltäydyin kohteliaasti ja kerroin toivovani, että pelaisimme pelin loppuun.

Hän raivostui. Hän alkoi raivoamaan minulle ja alkoi tivaamaan miksi en antaisi hänelle voittoa. Hän haukkui minua, antoi ymmärtää, että pelasin huonosti ja korotti ääntään niin, että viereisissä pöydissä olevat pelaajat kääntyivät katsomaan. Kaikki kuulemma antaisivat voiton pois vastaavassa tilanteessa “you are a douche, what a douche move, now all think I am a douche when its you”.

Olin täysin hämmentynyt. Huutamisen ja sadattelun lisäksi pelkäsin jo aidosti, että hän repisi korttini. Ahdistus alkoi iskeä, halusin vain jättää tyypin raivoamaan itsekseen ja kävellä pois. En kuitenkaan voinut tehdä näin, sillä jos nousisin pöydästä, häviäisin.

Hän kysyi “viimeisen kerran” :”will you concede?” Sanoin omasta mielestäni rauhallisesti “no, not with that attitude”. Se oli hänelle liikaa. Hän suuttui entisestään. Joku totesi: “hei jatkakaa peliä” ja siihen hän huusi “shut the fuck up, its not your game”.

Joku pelaajista kehotti meitä pitämään kiirettä. Siihen hän totesi, että se on minun syytäni, odotamme minun takiani. Tämän jälkeen hän totesi: “I can play slow too”.

Hän alkoi tahallaan pitkittämään peliä (mikä on selvästi kielletty pelin säännöissä), hän kävi kaikki pelaamani kortit liioitellun hitaasti läpi ja epäilemättä luki jokaisesta kortista taiteilijan nimenkin. Onneksi tapahtuman tuomari tuli paikalle ja kehotti häntä lopulta kiirehtimään, muut olivat odottaneet jo yli seitsemän minuuttia yliaikaa (tavanomaisen 50 minuutin lisäksi). Tässä vaiheessa oli jo selvää, että voittaisin hänet seuraavalla vuorolla.

Sain lopulta vuoron itselleni ja pelin päätökseen. Ottelu loppui tasapeliin.

Kun keräsin korttejani, hän piikitteli ja haukkui minua. Kun hän poistui muut pelaajat yrittivät saada minut paremmalle tuulelle. Koin silti oloni jotenkin häväistyksi. Näin röyhkeä, koulukiusaajamainen käytös kuvotti. Muut kehottivat raportoimaan judgelle sanasta sanaan tapahtumat. Olisin halunnut toimia näin, mutta tunsin paniikkikohtauksen lähestyvän. Paikasta, jonka olin aikaisemmin kokenut turvallisena ja rentona oli yhtäkkiä muuttunut ahdistava ympäristö.

Ilmoitin, että en pystyisi pelaamaan seuraavaa ottelua ja annoin seuraavalle vastustajalleni siis ilmaisen voiton. Hiukan ironista, eikö totta?

 

Näistä jutuista pitää voida puhua

Lähetin myöhemmin sähköposti liikkeelle ja kerroin tapahtuneesta. He vastasivat nopeasti ja pahoittelivat kokemuksiani. He kuitenkin antoivat ymmärtää toimineeni väärin kun poistuin liikkeestä, enkä jäänyt hoitamaan asiaa paikanpäällä. Ymmärrän toki, että tilanne olisi ollut helpompi ratkaista välittömästi, mutta en tähän yksinkertaisesti pystynyt.

Kerron tämän tarinan siksi, että pysyin kaikki ne vuodet hiljaa, kun minua kiusattiin. Koin syyllisyyttä ja pelkoa jonkin sellaisen takia, mikä ei yksinkertaisesti ollut minun syytäni. Kadun lähes päivittäin sitä, että en koskaan puhunut aiheesta muille. Tällaiset opponenttini kaltaiset ihmiset saavat haluamansa röyhkeän käytöksensä suojin, heille ei uskalleta sanoa vastaan ja heidän toimiaan katsotaan läpi sormien.

Eniten minua kuitenkin harmittaa se, että koko ajan hän sai haukkua ja riehua ilman, että asiaan puututtiin.

Edit: Mainittakoon vielä, että liike lupasi selvittää tapahtumat “kaikkien osapuolten kanssa”. Se, että johtiko tämä jatkotoimenpiteisiin, en tiedä. Liike otti myös julkisesti kantaa hyvän käytöksen puolesta, mikä on mielestäni hienoa.

Posted by Samuli in Lautapelit, Magic: The Gathering, 3 comments
Freelancerin hektinen elämä – Introvertti maailmalla

Freelancerin hektinen elämä – Introvertti maailmalla

Kirjoitan tätä tekstiä One Plus 6T:n esittelytilaisuudessa. Edustan paikalla V2.fi:n toimittajana. Ympärillä liikkuu vaikuttajia, mediapersoonia, tekniikkatoimittajia ja minä. Kuvataidekasvattaja, jonka kuuluisi olla kirjoittamassa kirottua pro gradu -tutkielmaa loppuun. Työ, koulu ja matkustelu ovat vallanneet yllättävällä tavalla arjen. Aikaa on enää hyvin harvoin mihinkään.

Kaikki alkoi siitä, kun jätin muutaman kuukauden jälkeen jo rakkaaksi muodostuneen työpaikan. Aika ei yksinkertaisesti riittänyt opiskeluun ja vakinaiseen päivätyöhön. Lisäksi olin tajunnut jotain. Sillä mitä olin ja sillä mitä tein oli jotain arvoa. Miksi en siis tekisi jotain sellaista minkä sisällön saisin itse määritellä? Tajusin, että minulla oli jotain annettavaa. Tiedän että sanomani kuulostaa suomalaisessa itseinhon kulttuurissa sietämättömältä.

Aloin työskentelemään freelancerina ja olen nyt vajaan vuoden ollut sillä tiellä. Herään aamulla ja tassuttelen aamukahvin kanssa omaan “toimistooni”, eli kämppämme vierashuoneeseen. Tuotan erilaisia sisältöjä, teen asiakkaille some-päivityksiä, sekä kirjoitan blogitekstejä ja lyhyitä uutisia. Saan käyttää luovuutta työssäni. Rakennan itse päiväni alusta loppuun. Vapautta ja vastuuta.

 

Varapeli

Tutkailin HyperX:n uusia näppäimistöjä Lontoossa Holi Fest -festivaaleilla. Lähde: HyperX

 

Teen töitä aamuisin, illat yritän opiskella. Suoritan lisäksi opetusharjoittelua, mikä vaatii matkustamista Helsingin ja Oulun välillä.

Jotta arki ei tuntuisi liian kuivalta, olen saanut V2.fin varjolla matkustella Helsinkiin muuton jälkeen (kyllä, asun nykyään isolla kirkolla). Parin kuukauden sisällä olen käynyt Lontoossa kaksi kertaa, Prahassa kerran ja Helsingin sisällä olen saanut osallistua erilaisiin tapahtumiin. Lisäksi olen saanut tilaisuuden haastatella äärimmäisen mielenkiintoisia ihmisiä.

Olen introvertti, myönnän sen ylpeänä. Tästä syystä omatoiminen työ sopii minulle täydellisesti. Vastapainona kirjoittamiselle joudun olemaan kanssakäymisissä ihmisten kanssa tehdessäni haastatteluja tai matkustaessani. Oikeastaan toimittajan on oman käsitykseni mukaan hyvä olla hiukan introvertti. Niin maailmaa pystyy havainnoimaan tarkemmin ja keskittyä siihen mitä ymäristössä tapahtuu.

 

 

Aina välissä aikaa jää myös nähtävyyksien ihailuun.

 

Uusi Honor 8X lanseerattiin Euroopan markkinoille Prahassa ja vielä varsin kauniissa puitteissa.

 

Matkustus tapahtuu pääosin yksin.

 

Voit lukea viimeisimmistä reissuista kirjoittamani artikkelit täältä:

Matka Lontooseen Holi Fest -festivaaleille

Hitman 2 -haastattelu ja ennakko

Iron Danger haastattelu

Posted by Samuli in Videopelit, Yleinen, 0 comments
Matka New Yorkiin – Osa 1: Lähdön sietämätön vaikeus

Matka New Yorkiin – Osa 1: Lähdön sietämätön vaikeus

Mielestäni ulkomaanmatkojen, tai matkojen ylipäätään, tärkein osuus on odottaminen. Tieto siitä, että tulevaisuudessa siintää matka jonnekkin kauas, auttaa selviämään raskaimmankin arjen keskellä. Meidän tapauksessamme tämä tarkoitti matkaa New Yorkin sykkeeseen.

Blogin teeman huomioon ottaen tarkoituksenani oli kirjoittaa ainoastaan eri lauta- ja videopeli liikkeistä, joissa kävimme matkan aikana. Kuitenkin matka oli niin monivaiheinen, että mehukkainta on kertoa koko tarina alusta asti.

Matka oli varattu kesäkuun lopulle, mikä sopi varsin hyvin minulle. Koko alkukesän istuin monitorin edessä kirjoittamassa valtavia määriä teksiä, joten seikkailu uudelle mantereelle oli enemmän kuin tervetullutta vaihtelua. Kuitenkaan kaikki ei mennyt niin kuin suunnittelimme.

vgNY_varapeli_outside

Ajattelin aloittaa kirjoittamalla Videogames New Yorkista, mutta aloitetaan mieluummin aivan alusta. 

 

Rikkinäinen auto ja mursumainen kuljettaja

Matkamme alkoi pienestä kyläpahasesta, eli synnyinkunnastani Sievistä. Tuosta peltolakeuksien ja herätysliikkeiden luvatusta maasta lähdimme kohti Jyväskylää, tai tarkemmin ottaen toista kylää nimeltä Uurainen. Isäni lähti kyyditsemään meitä kohti määränpäätämme, mutta onni oli vastainen. Jo noin 30 kilometrin jälkeen auton hihna napsahti poikki ja koska päivä oli sunnuntai ei yksikään huoltamo ollut auki.

Onneksi vakuutusyhtiö lupasi hoitaa homman ja hetkisen kuluttua pääsimme hyppäämään taksin kyytiin. Vankkuria kuljetti vanhemman puolinen herrasmies, jolla oli uskomattoman hienot mursunviikset ja pitkä elämänkerta. Hän kertoi maalaillen seikkailustaan Kanadassa ja oli ilmeisen mielissään kuultuaan matkastamme. Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin määränpäähämme. Kuitenkin jo tuolloin vanha hampaani ennusti myrskyä.

Samana iltana kun olimme Merin kanssa menossa nukkumaan, tuskastelin poskihammastani. Ryökäle oli alkanut jomottaa ja kipuilua oli jatkunut jo hetken aikaa. Olin kuitenkin pistänyt kaiken öisen narskuttelun piikkiin, mutta katsokaas, tuo hammas oli jo kuollut. Sitä oli hoidettu jo useampaan otteeseen, ensimmäisen kerran ennen vuonna 2015 tehtyä interrail-matkaa. Ja nyt tuo kirottu möykyrä aavisteli jälleen pahaa. Tein ainoan kunniallisen teon ja Googlasin mitä kesken jäänyt juurihoito voi tehdä. Kuolemaa luvattiin ja hikoillen laitoin kipupäivystyksen numeron valmiiksi aamua varten.

root_damage

Suurinpiirteinen tällainen tilanne hampaallani oli. Yleensä tällaisiin ongelmiin puututaan juurihoidolla, mutta minun tapauksessani oli jo liian myöhäistä.

Hampaan halkaisu ja veriset 20 minuuttia

Sain ajan aamusta ja löysin itseni istumassa hammaslääkärin vastaanotolla. Aikaa matkaan oli tässä vaiheessa enää alle 24 tuntia. Kun lopulta pääsin vastaanotolle oli minua vastassani kaikkien aikojen lakonisin ja kyynisin hammaslääkäri. Hän tuhahteli, huokaili ja venytti puhettaan antaen koko olemuksellaan kuvan siitä, että olin täysi idiootti. Ja eipä hän varsinaisesti väärässäkään ollut. Nopea röntgen paljasti tilanteen akuutin vakavuuden. Hampaan juuret olivat kuoliossa ja valuttivat mätää/kuolemaa/esi-isien kyyneleitä suoraan leukaluuhuni.

Ainoa ratkaisu oli hampaan hätäpoisto, mutta tulehduksen tilan huomioon ottaen antibioottisuoja olisi pitänyt antaa kahden päivän aikana. Nyt ne annettiin yhden tunnin aikana. 20 veristä minuuttia myöhemmin olin valmis. Kaikilla tavoin. Verta valuvana ja lääketokkuraisena uusi lakoninen ystäväni toivotti hyvää matkaa ja totesi, että minua odottaisi elämäni lentomatka. Ilmanpaineen vaihtelut kun kuulemma tekevät gutaa revitylle hampaalle. Tai sille paikalle missä se hammas olisi ollut.

varapeli_hammas

Pakasteherneet helpottivat pahinta jomotusta.

Sinä iltana olin elämäni kunnossa. Vaikka hampaani oli revitty irti oli tunne mahtava. En ollut edes tajunnut miten paljon huonoa oloa, kipua ja vaivaa hammas oli aiheuttanut. Se ei koskaan ollut oikeasti kipeä. Ainoastaan tunne paineesta ja sykkivä ärsytys olivat ainoat merkit sen olemassaolosta. Lääketokkuraisena olin oikein tyytyväinen, mutta matkan alkuun oli enää vain joitakin tunteja.

Hiukan pelotti, jospa vaikka koko naama mätänee vieraiden bakteereiden hyökkäyksessä.

Posted by Samuli in Lautapelit, New York, Videopelit, 0 comments
Android: Netrunner on kuollut

Android: Netrunner on kuollut

Fantasy Flight Games ilmoitti eilen, että vuonna 2012 uudelleen startattu Android: Netrunner The Card Game, on tullut tiensä päähän. Kyseessä on cyberpunk-maailmaan sijoittuva LCG, eli Living Card Game. Termi on FFG:n lanseeraama ja se tarkoittaa, että peliin on säännöllisesti ilmestynyt uusia kortteja ja teemoja, mikä puolestaan on pitänyt kokonaisuuden elävänä ja sisältörikkaana. Nyt kuitenkin kaikki tämä on takanapäin, sillä Netrunnerin juoksut on nyt juostu.

Alunperin pelimekaniikan kehitti Magic: The Gathering -keräilykorttipelistä tunnetuksi tullut Richard Garfield. Ensimmäinen versio pelistä nähtiin jo vuonna 1996 Wizards of the Coastin tuottamana. Kuitenkin nykyinen FFG:n Wizardeilta lainaama lisenssi lähenee loppuaan ja kyseistä lisenssiä ei Fantasy Flight Gamesin ilmoituksen mukaan olla uusimassa. Syynä tähän on todennäköisesti yhä entisestään pienentynyt pelaajakanta, ei niinkään lisenssin uusimisen vaikeus.

Android: Netrunner on minulle rakkain peli, joten ilmoitus osui kovaa. Netrunner oli se peli, jota pelasimme aina yliopistolla. Se pelasti meidät kerrasta toiseen, sillä karkasimme usein öljyvärien kauhuja taukotilaan, vedimme kortit esiin ja vietimme pitkiä hiljaisia hetkiä kortteja mätkien. Ymmärsimme pelin mekaniikat niin hyvin, ettei sanoja tarvittu. Tarvittiin ainoastaan ajoittaista murahtelua ja hyvin harkittuja kirjosanoja.

Ilmoitus lopettamisesta ei tarkoita etteikö peliä voisi enää pelata. Kuitenkin minun kirjoissani se tarkoittaa erään aikakauden loppua.

Ystävääni lainaten: “Netrunner oli parasta mitä pahvilla pystyi tekemään.”

Kuvan lähde: Fantasy Flight Games

Posted by Samuli in Lautapelit, uutinen, 0 comments

Gorillaz – Musiikkia nuoruudesta

Gorillazin uusin levy THE NOW NOW on tulossa ulos piakkoin ja pari päivää sitten julkaistiin yhteen uuden Humility-biisin musiikkivideo:

Aloin miettimään, että kaikista maailman yhtyeistä ja orketereista, on Gorillaz ollut minulle ehkä se kaikista tärkein. Elämäni toisiksi ensimmäinen levy jonka koskaan ostin, oli Gorillazin Demon Days (ensimmäinen levy oli Teräsbetonin Taivas lyö tulta). Gorillojen levy pyöri pitkälle teinivuosiin ja varhaisaikusuuteen asti vakiokamana varsinkin automatkoilla.

Ne joille Gorillaz on entuudestaan outo ilmiö, niin kyseessä on vuonna 1998 perustettu virtuaalinen yhtye, johon kuuluu yhteensä neljä animaatiohahmoa: 2D, Murdoc, Noodle ja Russel. Todellisuudessa yhtyeen taustalla vaikuttavat muusikko Damon Albarn ja taiteilija Jamie Hewlett, jonka käsialaa on mm. Tank Girl -sarjakuva. 2000-luvun alussa yhtye vaikutti laajalti musiikki-skeneen ja tuolloin vallinnut digitaalihurmos siivitti Gorillazin menestystä. Ensimmäistä Gorillaz-albumia myytiin yli 7 miljoonaa kipaletta.

Vuonna 2010 ilmestynyt Plastic Beach oli kuitenkin itselleni yhtyeen tärkein levy. Muistan kuinka kuuntelin sitä kesätöissä, lenkeillä ja kotibileissä. Melancholy Hill soi silloinkin, kun sain hyväksyvän ilmoituksen opiskelupaikasta Lapin Yliopistossa.

Gorillaz ei ole ainostaan musiikillinen elämys, vaan sen visuaalinen puoli on yhtä lailla kiehtova. Hewletin kuvitus on sarjakuvamaista, postmodernia ja omaleimaista. Alunperin idea virtuaalisista bändin tähdistä lähti 2000-luvun alun räjähdysmäisestä pop-starbojen fanituksen vastustamisesta. Tai näin olen ainakin kuullut.

En vieläkään fanita kaikkea Gorillazin tuotantoa, mutta jotenkin pitkienkin taukojen jälkeen palaan aina yhtyeen pariin. Minulle Gorillaz on postmodernia pop-musiikkia, jonka sisäinen vaihtelevuus on uskomatonta. Jokainen levy ja jokainen biisi jättää oman fiiliksensä, mutta silti totuttu Gorillaz-viba on heti havaittavissa.

Yhtyeen kappaleet toimivat myös hyvin akustisina sovituksina:

Posted by Samuli in Musiikki, 0 comments
Top 5 japaniroolipelit käsikonsoleille

Top 5 japaniroolipelit käsikonsoleille

Heti kättelyssä myönnän olevani suuri japaniroolipelien ystävä. Vaikka varinainen animehäröily ei olekkaan ihan se minun juttuni, olen aina samaistunut kyseisen genren suureellisiin tarinoihin ja eeppisiin juonenkäänteisiin.

Tässä minun oma top 5 listani parhaista pelaamistani jrpg-peleistä. Pistä viestiä jos listasta jäi joku erinomaisuus mainitsematta (varsinkin PSP ropeilut ovat laajemmin itseltäni kokematta).

5. Bravely Default (3DS)

Bravely_Default

Lähde: Nintendo eShop

Harmillisen vähälle pelaamiselle jäänyt Bravely Default on paluu roolipelien kulta-ajalle. Sen taistelumekaniikka ja ammattivaihtoehdot pitävät pelaamisen mielekkäänä kokemuksena, vaikka tarina itsessään jää varsin kevyeki pintaliidoksi. Onneksi Bravely Default on kuitenkin äärimmäisen kaunis 3DS peli ja sen soundtrack on yksi pelimaailman kauneimmista.

ProJared on tehnyt pelistä erinomaisen videoarvostelun, voit käydä katsomassa sen täältä.

 

4. Fire Emblem Echoes: Shadows of Valentia (3DS)

Lähde: Nintendo eShop

Fire Emblem Echoes: Shadows of Valentia on juuri oikealla tavalla uudelleenlämmitetty versio vuonna 1992 Famicomille ilmestyneesstä Fire Emblem Gaidenista. Vaikka suuren yleisön paremmin tuntema Awakening on myös kerrassaan loistava peli, on tämä 3DS-käsikonsolin viimeiseksi Fire Emblem -peliksi jäänyt teos lähempänä sydäntäni. Muihin uusiin Fire Emblemeihin verrattuna taistelumekaniikka on puhtaampi ja yksinkertaisempi, mikä toimii Echoesin kohdalla hyvin. Enää eivät aseet tai loitsut kulu taisteluissa, eikä perinteistä asekolmiotakaan tarvitse opetella ulkoa.

Peli on äärimmäisen haastava ja muihin sarjan teoksiin verrattuna Echoes on tavanomaista synkempi, eikä uusimpien pelien kaltaista anime-hupsuttelua nähdä samalla mittakaavalla. On harmi miten näin hyvä peli on jäänyt muiden pääsarjan pelien varjoon ja koko julkaisu meni monelta täysin ohi.

Voit käydä lukemassa pelistä V2.fi-verkkojulkaisuun kirjoittamani arvostelun täältä.

3. Xenoblade Chronicles 3D (3DS)

Lähde: Nintendo eShop

Ainoa New 3DS/2DS yksinoikeuspeli, joka omissa kirjoissani on mainitsemisen arvoinen, on Xenoblade Chronicles 3D. Peli pakkaa taskukokoon alunperin Wii:lle ilmestyneen teoksen, jonka maailma on yksinkertaisesti valtava.  Tekemistä ja tarinaa on lähes puuduttavan paljon, enkä vieläkään ole pelin loppukahinoita saanut hoidettua, vaikka teokseen on tullut upotettua melkein 80 tuntia.

Xenoblade Chronicles -pelin maailma tekee heti alussa vaikutuksen pelaajaan. Kaikki elämä tuossa maailmassa sijaitsee kahden jättiläisen, Mechonicksen ja Bioniksen, päällä. Ensimmäisenä mainitun titaanin hartioilla asustaa mekaanisia elämänmuotoja, kun taas Bioniksen päällä asustaa biologiset oliot. Nämä kaksi kulttuuria sotivat toisiaan vastaan ja yllättäen ihmiskunta on tuhon partaalla.

Isoin miinus koskee pelin graafista ilmettä. Käsikonsoli-kokoon mahdutettu peli on joutunut tekemään kompromisseja ulkonäön suhteen ja ajoittain yksityiskohdat näyttävät hyvin tankeilta.

2. Radiant Historia (DS)

Radiant_historia

Lähde: Nintendo eShop

Itselleni uusin tuttavuus Radian Historia tuotti positiivisen yllätyksen. Ostin kyseisen DS-pelin nettikirppikseltä 15 eurolla. Samaan aikaan hankin itselleni pitkään odottamani Persona 5 -pelin ja heitelkää minua kivillä ja kävyillä, mutta Persona on joutunut odottamaan vuoroaan Radiant Historian edessä.

Radiant Historia tekee paljon asioita oikein. Sen tarina on hyvin rytmitetty, sisällöltään mielenkiintoinen ja omaleimainen. Pelin taide, ympäristöt ja yleinen tunnelma luovat synkän vaikutelman, mutta pelin hahmot piristävät yleistä melankolisuutta juuri sopivasti. Taistelu puolestaan on toteutettu nerokkaan yksinkertaisella tavalla. Siinä pelaaja pyrkii liikuttelemaan omilla iskuillaan vastustajan sotilaita nippuihin, jolloin iskut tekevät yhä suuremmille ja suuremmille joukoille vahinkoa samanaikaisesti.

Radiant Historia myös poistaa pelon siitä, ettei kaikkea pelin sisältöä kerkeäsi tutkia tai jotain jäisi huomaamatta tarinan edetessä. Ajassa matkustamisen ansiosta pelaaja voi elää yhä uudestaan ja uudestaan lähes minkä tahansa pelin vaiheen.

Ainoa miinus koskee Radiant Historian jo julkaisussa vanhentunutta ulkonäköä. Peli yhdistelee 2D ja 3D grafiikkaa hiukan puolivillaisella tavalla, mutta onneksi pelistä on aivan vastikään julkaistu uusintapainos 3DS:lle. Tuossa versiossa on pelin visuaalista ilmettä kirkastettu, mutta valitettavasti tyylikkäät alkuperäiset kuvitukset on vaihdettu uusiin (ja omasta mielestäni vähemmän omaperäisiin) versioihin.

1. Persona 4: Golden (PS Vita)

Persona 4 on mielestäni ehdoton valinta parhaaksi roolipeliksi, niin käsikonsolilla, kuin millä tahansa muullakaan laitteella. Se on kokonaisuutena niin hiottu, hauska ja syvä, että siitä on hyvin hankala löytää mitään moitittavaa.

Kesällä 2017 kirjoittamani teksti Personasta summaa hyvin sen mistä pelissä on kyse:

 

Koulua, töitä, kavereita ja telkkuja

Persona sarja ei ollut minulle millään tavalla tuttu ja pelin animehenkinen ulkonäköratkaisu herätti epäilyksiä. Järkytykseni olikin suuri, kun tajusin pelin etenevän koulua käymällä. Opinahjossa tulee menestyä, vapaa-ajalla pitää painaa duunia ja kaverisuhteita tulisi vaalia parhaansa mukaan. Mutta tietenkin kun kyseessä on korkeamman luokan animehäröilyä, pitää pelaajan kaiken tämän ohella selvittää mystisiä murhia rinnakkaismaailmassa. Ja tämä maailma sijaitsee televiisioissa. Jep jep.

Persona 4 alkaa siitä, kun pelaajan ohjastama kaupunkilaispoju sensei-chan saapuu pieneen maalaiskylään.Vaikka paikka vaikuttaa aluksi idylliseltä, selviääkin että kaikenlaista salakähmäistä on meneillään. Pian alkaa ihmisiä löytymään vähemmän elävinä mm. puhelinpylväistä roikkumasta. Tietenkään paikallisiin poliiseihin ei voi luottaa, vaan pääpoju kavereineen alkaa tutkimaan tapausta, johon televisiomaailma, varjo-olennot, henkilökohtaiset personat ja iso nalle liittyvät. 

Persona 4 Golden ilahduttaa kerronnallaan ja omakohtaisuudella. Pelaajalle tulee olo itsenäisyydestä, hän kun saa itse päättää mitä ja milloin mitäkin tehdään. Muut pelin hahmot ovat ihastuttavan persoonallisia ja on uskomatonta miten hyvin pelin lokalisaatio on toiminut. Ääninäyttely on äärimmäisen taidokasta ja pyrin välttelemään kaikenlaista dialogin kelausta mahdollisimmaan paljon.

 

Sisäinen animepoikani heräsi

Pelin aluksi ärsyttävältä vaikuttanut taide osoittautuikin eläväksi ja juuri oikealla tavalla ylilöydyksi. Kaikki on värikästä, överiä ja energistä. Persona 4 yhdistelee loistavalla tavalla visuaalisen ja tarinallisen elämyksen erinomaiseen äänimaailmaan. Musiikit ovat juuri oikeanlaisia poppirenkutuksia, jotka sopivat pelin maailmaan kuin animenyrkki taikaninjan otsaan. 

Ainoa selkeä heikkous pelissä on taistelemisen ja luolastojen saralla. Muuten dynaaminen pelikokemus kärsii puuduttavan pitkistä telkkumaailma -sessioista. Jos hahmoista haluaa kehittää ultimaattisia tuhokoneita, on päivät optimoitava niin että aikaa jää pienempien mörköjen mukiloimiseen. Jrpg pelien henkeen  Persona 4 pitääkin sisällään grindaamisen makua. Tämä ei varmaan haittaa kaikkia potentiaalisia pelaajia ja onkin hyvä, että pelin vaikeusaste on alussa säädettävissä.

Persona 4 Golden on erinomainen peli. Haluaisin löytää jotain suurta valitettavaa tai moitittava pelistä, mutta kyseinen tekelä on hyvin tyylipuhdas suoritus. Olen kiintynyt pelin hahmoihin ja sen mailmaan. Mielestäni ei ole liioiteltua sanoa, että jo tämä peli itsessään oikeuttaa PS Vitan hankkimisen. 

Posted by Samuli in Top5, Videopelit, 0 comments