Freelancerin hektinen elämä – Introvertti maailmalla

Freelancerin hektinen elämä – Introvertti maailmalla

Kirjoitan tätä tekstiä One Plus 6T:n esittelytilaisuudessa. Edustan paikalla V2.fi:n toimittajana. Ympärillä liikkuu vaikuttajia, mediapersoonia, tekniikkatoimittajia ja minä. Kuvataidekasvattaja, jonka kuuluisi olla kirjoittamassa kirottua pro gradu -tutkielmaa loppuun. Työ, koulu ja matkustelu ovat vallanneet yllättävällä tavalla arjen. Aikaa on enää hyvin harvoin mihinkään.

Kaikki alkoi siitä, kun jätin muutaman kuukauden jälkeen jo rakkaaksi muodostuneen työpaikan. Aika ei yksinkertaisesti riittänyt opiskeluun ja vakinaiseen päivätyöhön. Lisäksi olin tajunnut jotain. Sillä mitä olin ja sillä mitä tein oli jotain arvoa. Miksi en siis tekisi jotain sellaista minkä sisällön saisin itse määritellä? Tajusin, että minulla oli jotain annettavaa. Tiedän että sanomani kuulostaa suomalaisessa itseinhon kulttuurissa sietämättömältä.

Aloin työskentelemään freelancerina ja olen nyt vajaan vuoden ollut sillä tiellä. Herään aamulla ja tassuttelen aamukahvin kanssa omaan “toimistooni”, eli kämppämme vierashuoneeseen. Tuotan erilaisia sisältöjä, teen asiakkaille some-päivityksiä, sekä kirjoitan blogitekstejä ja lyhyitä uutisia. Saan käyttää luovuutta työssäni. Rakennan itse päiväni alusta loppuun. Vapautta ja vastuuta.

 

Varapeli

Tutkailin HyperX:n uusia näppäimistöjä Lontoossa Holi Fest -festivaaleilla. Lähde: HyperX

 

Teen töitä aamuisin, illat yritän opiskella. Suoritan lisäksi opetusharjoittelua, mikä vaatii matkustamista Helsingin ja Oulun välillä.

Jotta arki ei tuntuisi liian kuivalta, olen saanut V2.fin varjolla matkustella Helsinkiin muuton jälkeen (kyllä, asun nykyään isolla kirkolla). Parin kuukauden sisällä olen käynyt Lontoossa kaksi kertaa, Prahassa kerran ja Helsingin sisällä olen saanut osallistua erilaisiin tapahtumiin. Lisäksi olen saanut tilaisuuden haastatella äärimmäisen mielenkiintoisia ihmisiä.

Olen introvertti, myönnän sen ylpeänä. Tästä syystä omatoiminen työ sopii minulle täydellisesti. Vastapainona kirjoittamiselle joudun olemaan kanssakäymisissä ihmisten kanssa tehdessäni haastatteluja tai matkustaessani. Oikeastaan toimittajan on oman käsitykseni mukaan hyvä olla hiukan introvertti. Niin maailmaa pystyy havainnoimaan tarkemmin ja keskittyä siihen mitä ymäristössä tapahtuu.

 

 

Aina välissä aikaa jää myös nähtävyyksien ihailuun.

 

Uusi Honor 8X lanseerattiin Euroopan markkinoille Prahassa ja vielä varsin kauniissa puitteissa.

 

Matkustus tapahtuu pääosin yksin.

 

Voit lukea viimeisimmistä reissuista kirjoittamani artikkelit täältä:

Matka Lontooseen Holi Fest -festivaaleille

Hitman 2 -haastattelu ja ennakko

Iron Danger haastattelu

Posted by Samuli in Videopelit, Yleinen, 0 comments
Matka New Yorkiin – Osa 1: Lähdön sietämätön vaikeus

Matka New Yorkiin – Osa 1: Lähdön sietämätön vaikeus

Mielestäni ulkomaanmatkojen, tai matkojen ylipäätään, tärkein osuus on odottaminen. Tieto siitä, että tulevaisuudessa siintää matka jonnekkin kauas, auttaa selviämään raskaimmankin arjen keskellä. Meidän tapauksessamme tämä tarkoitti matkaa New Yorkin sykkeeseen.

Blogin teeman huomioon ottaen tarkoituksenani oli kirjoittaa ainoastaan eri lauta- ja videopeli liikkeistä, joissa kävimme matkan aikana. Kuitenkin matka oli niin monivaiheinen, että mehukkainta on kertoa koko tarina alusta asti.

Matka oli varattu kesäkuun lopulle, mikä sopi varsin hyvin minulle. Koko alkukesän istuin monitorin edessä kirjoittamassa valtavia määriä teksiä, joten seikkailu uudelle mantereelle oli enemmän kuin tervetullutta vaihtelua. Kuitenkaan kaikki ei mennyt niin kuin suunnittelimme.

vgNY_varapeli_outside

Ajattelin aloittaa kirjoittamalla Videogames New Yorkista, mutta aloitetaan mieluummin aivan alusta. 

 

Rikkinäinen auto ja mursumainen kuljettaja

Matkamme alkoi pienestä kyläpahasesta, eli synnyinkunnastani Sievistä. Tuosta peltolakeuksien ja herätysliikkeiden luvatusta maasta lähdimme kohti Jyväskylää, tai tarkemmin ottaen toista kylää nimeltä Uurainen. Isäni lähti kyyditsemään meitä kohti määränpäätämme, mutta onni oli vastainen. Jo noin 30 kilometrin jälkeen auton hihna napsahti poikki ja koska päivä oli sunnuntai ei yksikään huoltamo ollut auki.

Onneksi vakuutusyhtiö lupasi hoitaa homman ja hetkisen kuluttua pääsimme hyppäämään taksin kyytiin. Vankkuria kuljetti vanhemman puolinen herrasmies, jolla oli uskomattoman hienot mursunviikset ja pitkä elämänkerta. Hän kertoi maalaillen seikkailustaan Kanadassa ja oli ilmeisen mielissään kuultuaan matkastamme. Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin määränpäähämme. Kuitenkin jo tuolloin vanha hampaani ennusti myrskyä.

Samana iltana kun olimme Merin kanssa menossa nukkumaan, tuskastelin poskihammastani. Ryökäle oli alkanut jomottaa ja kipuilua oli jatkunut jo hetken aikaa. Olin kuitenkin pistänyt kaiken öisen narskuttelun piikkiin, mutta katsokaas, tuo hammas oli jo kuollut. Sitä oli hoidettu jo useampaan otteeseen, ensimmäisen kerran ennen vuonna 2015 tehtyä interrail-matkaa. Ja nyt tuo kirottu möykyrä aavisteli jälleen pahaa. Tein ainoan kunniallisen teon ja Googlasin mitä kesken jäänyt juurihoito voi tehdä. Kuolemaa luvattiin ja hikoillen laitoin kipupäivystyksen numeron valmiiksi aamua varten.

root_damage

Suurinpiirteinen tällainen tilanne hampaallani oli. Yleensä tällaisiin ongelmiin puututaan juurihoidolla, mutta minun tapauksessani oli jo liian myöhäistä.

Hampaan halkaisu ja veriset 20 minuuttia

Sain ajan aamusta ja löysin itseni istumassa hammaslääkärin vastaanotolla. Aikaa matkaan oli tässä vaiheessa enää alle 24 tuntia. Kun lopulta pääsin vastaanotolle oli minua vastassani kaikkien aikojen lakonisin ja kyynisin hammaslääkäri. Hän tuhahteli, huokaili ja venytti puhettaan antaen koko olemuksellaan kuvan siitä, että olin täysi idiootti. Ja eipä hän varsinaisesti väärässäkään ollut. Nopea röntgen paljasti tilanteen akuutin vakavuuden. Hampaan juuret olivat kuoliossa ja valuttivat mätää/kuolemaa/esi-isien kyyneleitä suoraan leukaluuhuni.

Ainoa ratkaisu oli hampaan hätäpoisto, mutta tulehduksen tilan huomioon ottaen antibioottisuoja olisi pitänyt antaa kahden päivän aikana. Nyt ne annettiin yhden tunnin aikana. 20 veristä minuuttia myöhemmin olin valmis. Kaikilla tavoin. Verta valuvana ja lääketokkuraisena uusi lakoninen ystäväni toivotti hyvää matkaa ja totesi, että minua odottaisi elämäni lentomatka. Ilmanpaineen vaihtelut kun kuulemma tekevät gutaa revitylle hampaalle. Tai sille paikalle missä se hammas olisi ollut.

varapeli_hammas

Pakasteherneet helpottivat pahinta jomotusta.

Sinä iltana olin elämäni kunnossa. Vaikka hampaani oli revitty irti oli tunne mahtava. En ollut edes tajunnut miten paljon huonoa oloa, kipua ja vaivaa hammas oli aiheuttanut. Se ei koskaan ollut oikeasti kipeä. Ainoastaan tunne paineesta ja sykkivä ärsytys olivat ainoat merkit sen olemassaolosta. Lääketokkuraisena olin oikein tyytyväinen, mutta matkan alkuun oli enää vain joitakin tunteja.

Hiukan pelotti, jospa vaikka koko naama mätänee vieraiden bakteereiden hyökkäyksessä.

Posted by Samuli in Lautapelit, New York, Videopelit, 0 comments
Android: Netrunner on kuollut

Android: Netrunner on kuollut

Fantasy Flight Games ilmoitti eilen, että vuonna 2012 uudelleen startattu Android: Netrunner The Card Game, on tullut tiensä päähän. Kyseessä on cyberpunk-maailmaan sijoittuva LCG, eli Living Card Game. Termi on FFG:n lanseeraama ja se tarkoittaa, että peliin on säännöllisesti ilmestynyt uusia kortteja ja teemoja, mikä puolestaan on pitänyt kokonaisuuden elävänä ja sisältörikkaana. Nyt kuitenkin kaikki tämä on takanapäin, sillä Netrunnerin juoksut on nyt juostu.

Alunperin pelimekaniikan kehitti Magic: The Gathering -keräilykorttipelistä tunnetuksi tullut Richard Garfield. Ensimmäinen versio pelistä nähtiin jo vuonna 1996 Wizards of the Coastin tuottamana. Kuitenkin nykyinen FFG:n Wizardeilta lainaama lisenssi lähenee loppuaan ja kyseistä lisenssiä ei Fantasy Flight Gamesin ilmoituksen mukaan olla uusimassa. Syynä tähän on todennäköisesti yhä entisestään pienentynyt pelaajakanta, ei niinkään lisenssin uusimisen vaikeus.

Android: Netrunner on minulle rakkain peli, joten ilmoitus osui kovaa. Netrunner oli se peli, jota pelasimme aina yliopistolla. Se pelasti meidät kerrasta toiseen, sillä karkasimme usein öljyvärien kauhuja taukotilaan, vedimme kortit esiin ja vietimme pitkiä hiljaisia hetkiä kortteja mätkien. Ymmärsimme pelin mekaniikat niin hyvin, ettei sanoja tarvittu. Tarvittiin ainoastaan ajoittaista murahtelua ja hyvin harkittuja kirjosanoja.

Ilmoitus lopettamisesta ei tarkoita etteikö peliä voisi enää pelata. Kuitenkin minun kirjoissani se tarkoittaa erään aikakauden loppua.

Ystävääni lainaten: “Netrunner oli parasta mitä pahvilla pystyi tekemään.”

Kuvan lähde: Fantasy Flight Games

Posted by Samuli in Lautapelit, uutinen, 0 comments

Gorillaz – Musiikkia nuoruudesta

Gorillazin uusin levy THE NOW NOW on tulossa ulos piakkoin ja pari päivää sitten julkaistiin yhteen uuden Humility-biisin musiikkivideo:

Aloin miettimään, että kaikista maailman yhtyeistä ja orketereista, on Gorillaz ollut minulle ehkä se kaikista tärkein. Elämäni toisiksi ensimmäinen levy jonka koskaan ostin, oli Gorillazin Demon Days (ensimmäinen levy oli Teräsbetonin Taivas lyö tulta). Gorillojen levy pyöri pitkälle teinivuosiin ja varhaisaikusuuteen asti vakiokamana varsinkin automatkoilla.


Ne joille Gorillaz on entuudestaan outo ilmiö, niin kyseessä on vuonna 1998 perustettu virtuaalinen yhtye, johon kuuluu yhteensä neljä animaatiohahmoa: 2D, Murdoc, Noodle ja Russel. Todellisuudessa yhtyeen taustalla vaikuttavat muusikko Damon Albarn ja taiteilija Jamie Hewlett, jonka käsialaa on mm. Tank Girl -sarjakuva. 2000-luvun alussa yhtye vaikutti laajalti musiikki-skeneen ja tuolloin vallinnut digitaalihurmos siivitti Gorillazin menestystä. Ensimmäistä Gorillaz-albumia myytiin yli 7 miljoonaa kipaletta.

Vuonna 2010 ilmestynyt Plastic Beach oli kuitenkin itselleni yhtyeen tärkein levy. Muistan kuinka kuuntelin sitä kesätöissä, lenkeillä ja kotibileissä. Melancholy Hill soi silloinkin, kun sain hyväksyvän ilmoituksen opiskelupaikasta Lapin Yliopistossa.

Gorillaz ei ole ainostaan musiikillinen elämys, vaan sen visuaalinen puoli on yhtä lailla kiehtova. Hewletin kuvitus on sarjakuvamaista, postmodernia ja omaleimaista. Alunperin idea virtuaalisista bändin tähdistä lähti 2000-luvun alun räjähdysmäisestä pop-starbojen fanituksen vastustamisesta. Tai näin olen ainakin kuullut.

En vieläkään fanita kaikkea Gorillazin tuotantoa, mutta jotenkin pitkienkin taukojen jälkeen palaan aina yhtyeen pariin. Minulle Gorillaz on postmodernia pop-musiikkia, jonka sisäinen vaihtelevuus on uskomatonta. Jokainen levy ja jokainen biisi jättää oman fiiliksensä, mutta silti totuttu Gorillaz-viba on heti havaittavissa.

Yhtyeen kappaleet toimivat myös hyvin akustisina sovituksina:

Posted by Samuli in Musiikki, 0 comments
Top 5 japaniroolipelit käsikonsoleille

Top 5 japaniroolipelit käsikonsoleille

Heti kättelyssä myönnän olevani suuri japaniroolipelien ystävä. Vaikka varinainen animehäröily ei olekkaan ihan se minun juttuni, olen aina samaistunut kyseisen genren suureellisiin tarinoihin ja eeppisiin juonenkäänteisiin.

Tässä minun oma top 5 listani parhaista pelaamistani jrpg-peleistä. Pistä viestiä jos listasta jäi joku erinomaisuus mainitsematta (varsinkin PSP ropeilut ovat laajemmin itseltäni kokematta).

5. Bravely Default (3DS)

Bravely_Default

Lähde: Nintendo eShop

Harmillisen vähälle pelaamiselle jäänyt Bravely Default on paluu roolipelien kulta-ajalle. Sen taistelumekaniikka ja ammattivaihtoehdot pitävät pelaamisen mielekkäänä kokemuksena, vaikka tarina itsessään jää varsin kevyeki pintaliidoksi. Onneksi Bravely Default on kuitenkin äärimmäisen kaunis 3DS peli ja sen soundtrack on yksi pelimaailman kauneimmista.

ProJared on tehnyt pelistä erinomaisen videoarvostelun, voit käydä katsomassa sen täältä.

 

4. Fire Emblem Echoes: Shadows of Valentia (3DS)

Lähde: Nintendo eShop

Fire Emblem Echoes: Shadows of Valentia on juuri oikealla tavalla uudelleenlämmitetty versio vuonna 1992 Famicomille ilmestyneesstä Fire Emblem Gaidenista. Vaikka suuren yleisön paremmin tuntema Awakening on myös kerrassaan loistava peli, on tämä 3DS-käsikonsolin viimeiseksi Fire Emblem -peliksi jäänyt teos lähempänä sydäntäni. Muihin uusiin Fire Emblemeihin verrattuna taistelumekaniikka on puhtaampi ja yksinkertaisempi, mikä toimii Echoesin kohdalla hyvin. Enää eivät aseet tai loitsut kulu taisteluissa, eikä perinteistä asekolmiotakaan tarvitse opetella ulkoa.

Peli on äärimmäisen haastava ja muihin sarjan teoksiin verrattuna Echoes on tavanomaista synkempi, eikä uusimpien pelien kaltaista anime-hupsuttelua nähdä samalla mittakaavalla. On harmi miten näin hyvä peli on jäänyt muiden pääsarjan pelien varjoon ja koko julkaisu meni monelta täysin ohi.

Voit käydä lukemassa pelistä V2.fi-verkkojulkaisuun kirjoittamani arvostelun täältä.

3. Xenoblade Chronicles 3D (3DS)

Lähde: Nintendo eShop

Ainoa New 3DS/2DS yksinoikeuspeli, joka omissa kirjoissani on mainitsemisen arvoinen, on Xenoblade Chronicles 3D. Peli pakkaa taskukokoon alunperin Wii:lle ilmestyneen teoksen, jonka maailma on yksinkertaisesti valtava.  Tekemistä ja tarinaa on lähes puuduttavan paljon, enkä vieläkään ole pelin loppukahinoita saanut hoidettua, vaikka teokseen on tullut upotettua melkein 80 tuntia.

Xenoblade Chronicles -pelin maailma tekee heti alussa vaikutuksen pelaajaan. Kaikki elämä tuossa maailmassa sijaitsee kahden jättiläisen, Mechonicksen ja Bioniksen, päällä. Ensimmäisenä mainitun titaanin hartioilla asustaa mekaanisia elämänmuotoja, kun taas Bioniksen päällä asustaa biologiset oliot. Nämä kaksi kulttuuria sotivat toisiaan vastaan ja yllättäen ihmiskunta on tuhon partaalla.

Isoin miinus koskee pelin graafista ilmettä. Käsikonsoli-kokoon mahdutettu peli on joutunut tekemään kompromisseja ulkonäön suhteen ja ajoittain yksityiskohdat näyttävät hyvin tankeilta.

2. Radiant Historia (DS)

Radiant_historia

Lähde: Nintendo eShop

Itselleni uusin tuttavuus Radian Historia tuotti positiivisen yllätyksen. Ostin kyseisen DS-pelin nettikirppikseltä 15 eurolla. Samaan aikaan hankin itselleni pitkään odottamani Persona 5 -pelin ja heitelkää minua kivillä ja kävyillä, mutta Persona on joutunut odottamaan vuoroaan Radiant Historian edessä.

Radiant Historia tekee paljon asioita oikein. Sen tarina on hyvin rytmitetty, sisällöltään mielenkiintoinen ja omaleimainen. Pelin taide, ympäristöt ja yleinen tunnelma luovat synkän vaikutelman, mutta pelin hahmot piristävät yleistä melankolisuutta juuri sopivasti. Taistelu puolestaan on toteutettu nerokkaan yksinkertaisella tavalla. Siinä pelaaja pyrkii liikuttelemaan omilla iskuillaan vastustajan sotilaita nippuihin, jolloin iskut tekevät yhä suuremmille ja suuremmille joukoille vahinkoa samanaikaisesti.

Radiant Historia myös poistaa pelon siitä, ettei kaikkea pelin sisältöä kerkeäsi tutkia tai jotain jäisi huomaamatta tarinan edetessä. Ajassa matkustamisen ansiosta pelaaja voi elää yhä uudestaan ja uudestaan lähes minkä tahansa pelin vaiheen.

Ainoa miinus koskee Radiant Historian jo julkaisussa vanhentunutta ulkonäköä. Peli yhdistelee 2D ja 3D grafiikkaa hiukan puolivillaisella tavalla, mutta onneksi pelistä on aivan vastikään julkaistu uusintapainos 3DS:lle. Tuossa versiossa on pelin visuaalista ilmettä kirkastettu, mutta valitettavasti tyylikkäät alkuperäiset kuvitukset on vaihdettu uusiin (ja omasta mielestäni vähemmän omaperäisiin) versioihin.

1. Persona 4: Golden (PS Vita)

Persona 4 on mielestäni ehdoton valinta parhaaksi roolipeliksi, niin käsikonsolilla, kuin millä tahansa muullakaan laitteella. Se on kokonaisuutena niin hiottu, hauska ja syvä, että siitä on hyvin hankala löytää mitään moitittavaa.

Kesällä 2017 kirjoittamani teksti Personasta summaa hyvin sen mistä pelissä on kyse:

 

Koulua, töitä, kavereita ja telkkuja

Persona sarja ei ollut minulle millään tavalla tuttu ja pelin animehenkinen ulkonäköratkaisu herätti epäilyksiä. Järkytykseni olikin suuri, kun tajusin pelin etenevän koulua käymällä. Opinahjossa tulee menestyä, vapaa-ajalla pitää painaa duunia ja kaverisuhteita tulisi vaalia parhaansa mukaan. Mutta tietenkin kun kyseessä on korkeamman luokan animehäröilyä, pitää pelaajan kaiken tämän ohella selvittää mystisiä murhia rinnakkaismaailmassa. Ja tämä maailma sijaitsee televiisioissa. Jep jep.

Persona 4 alkaa siitä, kun pelaajan ohjastama kaupunkilaispoju sensei-chan saapuu pieneen maalaiskylään.Vaikka paikka vaikuttaa aluksi idylliseltä, selviääkin että kaikenlaista salakähmäistä on meneillään. Pian alkaa ihmisiä löytymään vähemmän elävinä mm. puhelinpylväistä roikkumasta. Tietenkään paikallisiin poliiseihin ei voi luottaa, vaan pääpoju kavereineen alkaa tutkimaan tapausta, johon televisiomaailma, varjo-olennot, henkilökohtaiset personat ja iso nalle liittyvät. 

Persona 4 Golden ilahduttaa kerronnallaan ja omakohtaisuudella. Pelaajalle tulee olo itsenäisyydestä, hän kun saa itse päättää mitä ja milloin mitäkin tehdään. Muut pelin hahmot ovat ihastuttavan persoonallisia ja on uskomatonta miten hyvin pelin lokalisaatio on toiminut. Ääninäyttely on äärimmäisen taidokasta ja pyrin välttelemään kaikenlaista dialogin kelausta mahdollisimmaan paljon.

 

Sisäinen animepoikani heräsi

Pelin aluksi ärsyttävältä vaikuttanut taide osoittautuikin eläväksi ja juuri oikealla tavalla ylilöydyksi. Kaikki on värikästä, överiä ja energistä. Persona 4 yhdistelee loistavalla tavalla visuaalisen ja tarinallisen elämyksen erinomaiseen äänimaailmaan. Musiikit ovat juuri oikeanlaisia poppirenkutuksia, jotka sopivat pelin maailmaan kuin animenyrkki taikaninjan otsaan. 

Ainoa selkeä heikkous pelissä on taistelemisen ja luolastojen saralla. Muuten dynaaminen pelikokemus kärsii puuduttavan pitkistä telkkumaailma -sessioista. Jos hahmoista haluaa kehittää ultimaattisia tuhokoneita, on päivät optimoitava niin että aikaa jää pienempien mörköjen mukiloimiseen. Jrpg pelien henkeen  Persona 4 pitääkin sisällään grindaamisen makua. Tämä ei varmaan haittaa kaikkia potentiaalisia pelaajia ja onkin hyvä, että pelin vaikeusaste on alussa säädettävissä.

Persona 4 Golden on erinomainen peli. Haluaisin löytää jotain suurta valitettavaa tai moitittava pelistä, mutta kyseinen tekelä on hyvin tyylipuhdas suoritus. Olen kiintynyt pelin hahmoihin ja sen mailmaan. Mielestäni ei ole liioiteltua sanoa, että jo tämä peli itsessään oikeuttaa PS Vitan hankkimisen. 

Posted by Samuli in Top5, Videopelit, 0 comments
Uusi Pokemon-peli ulos marraskuussa!

Uusi Pokemon-peli ulos marraskuussa!

Välittömästi Switchin ostamisen jälkeen aloin haaveilemaan miltä tuntuisi pelata uutta Pokemonia kyseisellä konsolilla. En siis valita sitä, että aikaisemmat pelit ovat aina ilmestyneet käsikonsoleilla, päinvastoin. Kuitenkin mahdollisuus valloittaa saleja ja metsästää uusia poksuja isommalta ruudulta tuntui houkuttelevalta.

Kuitenkin fiilikset ovat nyt melko hämmentyneet. Uusin Pokemon-peli saapuu Switchille jo tämän vuoden puolella, mutta kyse ei ole (vaikka Game Freak niin väittäisikin) uudesta pääsarjan pelistä. Pokemon: Let´s Go, Pikachu ja Let´s Go: Eevee ovat jonkinlainen yhdistelmä pääsarjan peleistä ja pari vuotta sitten mobiilipelaamisen mullistaneesta Pokemon: Go:sta.

Omalla kohdallani tunteet ovat sekavat. En ole Pokemon Go:n suuri ystävä (toisin kuin Emilia) ja arvostan suuresti pääsarjan pelien mekaniikkaa. Niinpä tällainen epäpyhä-fuusio tuntuu ensi alkuun häkellyttävältä. Tilannetta ei auta yhtään se, että trailerissa esitellään peliin kuuluvaa Pokepallo-lisälaitetta, jonka avulla oman poksun voi ottaa mukaan lounaalle ja sitä voi öö, hmmm… silitellä?

Pokemon_Lets_Go_Eevee_and_Poke_Ball_Plus

Kuvien lähde: Nintendo Everything – Nintendo – Game Freak

Kuitenkin, nopean netin tutkailun jälkeen kävi ilmi, että kyseessä on ilmeisesti uudenlainen remake Pokemon: Yellow pelistä. Paluu Kanton alueelle tapahtuu Pokemon Go:n hengessä ja suurin ero pääsarjan peleihin on toivottavasti se, että monsuja kaapataan palloja sattumanvaraisesti viskomalla. Trailerissa näkyy myös, että peliä voi pelata yhdessä kaverin kanssa, mikä kuulostaa oikeasti erinomaiselta mahdollisuudelta.

Viimeisenä toivon, ettei peli ota mitään, alleviivataan vielä oikein kunnolla, mitään, vaikutteita GO:n taistelumekaniikasta. Sattumanvarainen ruudun tökkiminen, väistely ja erityiskykyjen heittely eivät minusta ole toimiva ratkaisu mobiilissa, saatikaan konsolilla pelatessa.

Itse jään varovaisena ja vähin odotuksin seuraamaan tilannetta. On myös mielenkiintoista nähdä millainen hinta pelille keksitään. Onko kyseessä täyshintainen teos, vai halvempi jatke Pokemon: Go:lle?

Posted by Samuli in Pokemon, Videopelit, 0 comments
Avengers: Infinity War – Sivistymätön mielipide

Avengers: Infinity War – Sivistymätön mielipide

Kappale jossa selitän miksei minun mielipiteelläni ole mitään merkitystä

Kun kävin katsomassa muutama vuosi sitten Teräsmies vastaan Lepakkohenkilö -elokuvan, tajusin että olen saavuttanut jonkinlaisen rajan supersankarielkuvien kanssa. Tähän tietenkin vaikutti kyseisen rainan ala-arvoinen suoritus, mutta koin etten enää saanut genrestä mitään irti.

Tänään huomasin olevani Oulun keskustassa ja että minulla oli useampi tunti joutilasta aikaa. Nopea googlaus todisti, että uusin Avengers olisi juuri alkamassa paikallisessa Finnkinossa. Hetken punnitsemisen jälkeen päätin käydä ostamassa leffalakut ja suuntasin kohti loputonta sotaa.

En ole katsonut uusinta Thoria, Guardians of the Galaxyä ta oikeastaan muitakaan uusimpia sankarirainoja. Kuitenkin olin mainonnan uhri, trailerit antoivat kuvan spektaakkelista, joka olisi parhaimmillaan leffateatterin ruudulta nautittuna. Saavuin teatterille ilman suurempia odotuksia, mutta poistuin täynnä riemua. Avengers: Infinity War on minun kirjoissa paras supersankarihenkilö-elokuva. Ikinä.

 

Kappale jossa on paljon perusteluja ja spoilereita

Tästä eteenpäin siis jatkat omalla vastuulla, eli spoilereita luvassa. Infinity War oli päällisin puolin varsin yllätyksetön sankaripläjäys runsaalla toiminnalla ja pakonomaisilla nokkeluuksilla. Enää tässä vaiheessa ei voida puhua henkilöistä vaan eri brändien ruumiillistumista.

Elokuvan hienous ei piillytkään kuivettuneiden sankareiden uudelleen kiillotetuissa naamoissa, vaan pahiksessa.

Kuolemantähti tuhoutuu, Voldemort kuolee, decepticonit eivät koskaan voita autobotteja, Sauron kukistetaan ja niin edelleen. Hyvä voittaa aina ja paha saa aina palkkansa. Moraalia ja viihdettä samassa paketissa. Näin on ollut ja aina on oleva. Avengers: Infinity War onnistui hämmentämään kyynisimmänkin osan minusta. Rainan pahis, Thanos hallitsee aluksi yhtä ja lopuksi kaikkia Ikuisuuskiviä, tämän ansiosta hän on jonkinlainen jumalan kaltainen entiteetti. Edes Kostajat ja joukko muuta sakkia eivät juuri hidasta hänen edustamaansa tuhoa. Ja mikä hienointa, hän voittaa. Absoluuttisesti. Puolet kaikesta maailmankaikkeuden elävästä kuolee ja Thanoksen suuri suunnitelma toteutuu.

Avengers: Infinity War

Surumielinen pahalainen

Thanos ei missään vaiheessa vaikuta murhanhimoiselta, hän pikemminkin näyttää olevan ajatuksissaan ja ympärillä pyörivät sankarit aiheuttavat vain hetken närkästystä. Kun hän päätyy tuhoamaan puolet kaikesta olevasta, Thanosksen olemuksesta paistaa suru. Elokuvan aikana myös selviää, että hän tuntee rakkautta ja myötätuntoa muuta olevaa kohtaan.

Josh Brolin tekee uskomattoman suorituksen Thanoksena, tehden hänestä syvän ja moniulotteisen hahmon, joka ei edusta absoluuttista pahaa. Thanoksen kaikkivoipaisuus on kiistämätöntä. Elokuva loppuu siihen kun Thanos katselee laskevaa aurinkoa onnistuneena. Lopputekstit alkavat. Kuulen kuinka ihmiset supattavat: “Ei tämä näin voi loppua” ja “en malta odottaa kakkosta.”

Kävelen mietteissäni pois salista. Päätän että tämä on minun viimeinen supersankari-elokuva minkä vapaaehtoisesti katson. Kiiltokuvamaiset sankarit on lyöty ja paha on voittanut. Tämän lopun minä ostan.

 

Kuvien lähde: Marvel Studios

Posted by Samuli in Elokuvat, 0 comments

Repost vanhan Varapelin sivuilta: Pahvia, noppia ja paperinpaloja – lautapelit ja minä

Tarkoitukseni on kirjoittaa blogijuttuja lautapeleistä – sekä omista, lainatuista että kodin ulkopuolella pelatuista lautapeleistä. Arvostelu kuulostaa vähän liian painavalta sanalta, mutta ainakin jonkinlaisia pelikokemuksia ja tunnelmia aion raapustella. Ensin kerron kuitenkin vähän itsestäni siitä, millaisista peleistä pidän, josko se antaisi hieman käsitystä siitä, mitä on tulossa.

En muista juuri pelanneeni lautapelejä lapsena. Poikkeus tästä oli pelikummajainen, jossa tyrannosaurus rex oli varastanut muiden dinosaurusten munat, jotka sitten piti kähveltää takaisin. Myöhemmin, joskus teininä, pelasin serkkujeni ja veljeni (eli tämän blogin aloittaneen Samulin kanssa) Bangiä ja Arkham Horroria. Tosin jälkimmäisestä en silloin tainnut tajuta hölkäsen pölähtävää, mutta mitäpä siitä, ainakin meillä oli mukavaa.

BANG!

Toden teolla lautapelien pariin eksyin kuitenkin vasta aikuisena Battlestar Galactican kautta. Yksi peli johti toiseen, ja nykyään pelaan melko paljon. Kämppikselläni on hurmaava valikoima pelejä – eritoten kaksinpelejä – ja itselläni on oikein mukava korttikirjasto Magic the Gatheringiä. Peliseuraakin löytyy jonkin verran. Kämppiksen lisäksi, minulla on kaksi kaveria, jotka käyvät kylässä nimenomaan lätkimässä Magiciä ja joskus pelaamassa muutakin. Ravaan myös Oulun Fantasiapelien lautapeli-illoissa ja vapaamuotoisissa Magic-tapahtumissa aina kun ehdin.

Magic the Gathering

Magic the Gathering, pakanrakennuspohjainen korttipeli, on suuri rakkauteni kaikkien pelien joukossa.  Minun ja Magicin ensikohtaaminen tapahtui kesällä 2015, kun Samuli osti itselleen kaksi aloittelijoille tarkoitettua intro dekkiä. Siitä se lähti, ja kohta kortteja leijaili jo ovista ja pikkuhiljaa ikkunoistakin. Ensimmäinen ihkaoma settini oli Elspeth vs. Kiora -duel-dekki, joka koostui siis kahdesta pakasta. Niistä toisella pelaan edelleen, vaikka se onkin matkalla muuttunut huomattavasti. Samoihin aikoihin aloin pykätä myös ensimmäistä omaa pakkaani, joka suojiensa värin mukaan sai lempinimen Violetti. Vaikka sen kortit ovat jo vaihtuneet moneen kertaan, on idea säilynyt suunnilleen samana ja se onkin minulle yhä erityisen rakas. Nykyään pakkojeni määrä on kasvanut lisää, ja korttikirjastonikin on vallannut kokonaisen hyllyn keittiön kaapista, eikä tälle kehitykselle näytä tulevan loppua. : D

Violetti

Magicin lisäksi pidän todella monenlaisista lautapeleistä. Pelistä riippumatta jo pelaamishetki ja -seura itsessään rentouttavat. Pelatessa ajatukset keskittyvät laudan tapahtumiin ja irtoavat arkisista asioista. Varsinaista älyllistä haastetta en pelaamisessa kaipaa, en ainakaan Magicin ulkopuolella.

Ylipäänsä pidän peleistä, joiden perusidea on helppo omaksua, mutta jotka tarjoavat silti enenevissä määrin haastetta, kun niiden parissa viettää enemmän aikaa. Liian vaikeasti sisäistettävät pelit ovat aluksi stressaavia. Esimerkkinä vaikeasta alusta kävisi Fantasiapeleissä kokeilemani El Grande, jonka mekaniikka oli ensikertalaisen näkökulmasta, no, vähintäänkin haastava. Toisaalta voin silti ihastua aloittaja-epäystävälliseenkin peliin myöhemmin, tultuani sinuiksi sen kanssa.

El Grande

Erilaisista pelityypeistä tarinankerrontapelit ovat yksi suosikeistani. Esimerkiksi Once upon a timessa syntyvät tarinat ovat usein aivan päättömän kummallisia, mutta todella hauskoja. Samoin tarinankerrontaa ja nopanheittoa yhdistelevä, tuhannen yhden yön maisemiin sijoittuva Tales of the Arabian Nights kutkuttaa mielikuvitusta. Toinen itseäni erityisesti kiinnostava peliryhmä ovat Pandemian ja Kadonneen kaupungin tapaiset yhteistyöpelit, joissa kamppaillaan porukalla lautaa vastaan.

Tales of the Arabian Nights

Pelimekaniikan lisäksi minulle on tärkeää, että teema on mielenkiintoinen. Parasta on, jos sen lisäksi visuaalinen ilmekin miellyttää silmää. En ole koskaan ymmärtänyt esimerkiksi sitä, miksi sähköverkonrakennuspeli Power Gridissä lauta on niin sietämättömän ruma. Mekaniikka on mielenkiintoinen, teema erilainen, ja peli todella toimiva, mutta miksi, voi miksi, lauta näyttää niin kamalalta? Uudemmat lisäosien karttalaudat ovat vähän sievempiä, muttei niitäkään silti voi kauniiksi kehua.

Power Grid

Useimmiten pelaamani pelit valikoituvat kuitenkin enemmän tai vähemmän sattumalta. Joku tuo uuden pelin lautapeli-iltaan, kirjaston valikoimasta löytyy ennen tapaamaton tuttavuus tai kirpparilla putkahtaa vastaan jotain mielenkiintoista. Niinpä  päädyn usein pelaamaan kaikenlaista ja olenkin mielestäni pelien suhteen kokeilunhaluinen.

Blueprints

Joka tapauksessa kortti- ja lautapelien kanssa vietetyt hetket ovat niitä, jotka jäävät mieleen. Aikansa voi käyttää monella tavalla hyvin, mutta kyllä tämä tapa on yksi parhaista. : 3

Posted by Emilia Leppälä in Lautapelit, 0 comments
Alelaarista: Lunar Knights (DS)

Alelaarista: Lunar Knights (DS)

 

Huomasin GameStopin alehyllyä tutkiessani omituisen DS-pelikotelon. Se oli ottanut osumaa ja sen kannen oli selkeästi piirrellyt joku paikallisen liikkeen työntekijöistä joutessaan. Koko käytettyjen DS-pelien pino oli muuten täynä joutavia ilmestyksi, kuten sporttipelejä, Beybladea, Bakugania ja erillaisia variansseja Sims-peleistä. Kuitenkaan nimi Lunar Knights ei liiemmin soittanut kelloja ja pikaisen googlaamisen päätteeksi sain selville että peli oli saanut hyviä arvosteluja. Tekele lähti ihan sokkona mukaan.

Toisin kuin kotelon sisäpahveista voisi päätellä, kyseessä ei ollut pyöräilypeli.

Selvisi että kyse oli Euroopassa vuonna 2007 julkaistusta Lunar Knightsista, mikä kannen perusteella oli jäänyt hiukan epäselväksi. Yllätys oli suuri, sillä pelin startattua käyntiin, pomppasi ruudulle Kojima Productionin salamakettu.  Kyseessä ei kuitenkaan ole Metal Gearin salainen spin off, vaan Lunar Knights on koukuttava toimintaroolipeli sci-fi vampyyreillä höystettynä ja itse asiassa kyseessä on ensimmäinen Kojiman suunnittelema DS-peli.

Valon ja pimeyden velikullat

Lunar Knightsin maailmaa hallitsevat ikävät vamppyyrit, jotka saalistavat varomattomia ihmisiä lounaaksi. Pelin tavoitteena on edetä dungeonista toiseen vampyyri-pomoja piesten ja toiminnan välissä edetään tarinassa ja puhallellaan haavoihin. Tämä ei mitenkään omalaatuisin toimintaroolipelien kaava ole, mutta peli pääsee loistamaan hyvin toteutetun toimintansa ansiosta, eikä sekopäinen vampyyri-sci-fi-dystopiakaan hullumpi ole.

Tapahtumat pyörivät kahden hahmon, Lucian ja Aaronin, ympärillä. Lucian on geneerinen emo-gootti-vampyyri, joka murjoo vastustajia pimeyden astalolla. Aaron puolestaan suosii pyssyjä, eli Solar Guneja, jotka hyödyntävät pikemmin valon voimia. Heillä molemmilla on myös sidekick-olennot mukanaan, Lucialla lakoninen Nero-kissa ja Aaronilla hämmentävä aurinko-otus.

 

Taisteleminen on reaaliaikaista ja pelaaja pystyy vaihtamaan kahta sankaria lennosta. Molemmilla on omat hiparit ja energiamittarit. Energiaa tarvitsee juoksemiseen ja erillaisten aseiden käyttämiseen, varsinkin Aaronin pyssyt tarvitsevat tätä runsaasti. Taistelun tuoksinnassa kerätään myös Trance-pojoja ja kun mittari saavuttaa maksimin, muuttuu esimerkiksi Lucia vampyyriksi ja hän tuottaa enstistä enemmän tuhoa ja turmellusta vhollisriveissä. Molemmat hahmot keräävät lisäksi kokemusta taisteluista, mutta minkäänlaista suurempaa kyky- tai hahmokustomointia ei ole tarjolla.

Lisäpotkua aurinkosensorista

Jotta kyseessä olisi todellinen japanilainen tuotos, ei voitettuja vampyyreita kuitenkaan voi noin vain pistää päiviltä. Ehei. Ovelat verenimijät ovat turmelleet ilmakehän siten, että aurinko paistaa vain harvoin, joten ainoa paikka missä heidät voi todella hävittää on avaruus. Tämän johdosta pomotaistelun päätyttyä ilkimykset heitetään Casket Rocket -avaruusalus/mechaan ja heidät kuljetetaan ilmakehän tuolle puolen. Tästä seuraa hyvin absurdi ja jännittävä kosketusnäytöllä tapahtuva avaruustaistelu, jossa pelaaja pääsee tökkimään styluksella hyökkääviä vihollisaluksia. Nämä minipelimäiset osuudet voivat kuulostaa erikoisilta (ja sitä ne toki ovatkin), mutta silti ne tuovat jännittävää kerroksellisuutta ja vaihtelua pelaamiselle.

Lunar Knights hyödyntää pelin sisällä eri säätiloja, joita voi säädellä paraSoL-sääjärjestelmän avulla. Tähän liitty mielenkiintoinen kuriositeetti, sillä peli oli aikanaan suunniteltu toimivan Game Boy Advancelle ilmestyneen ja myös Hideo Kojiman suunnitteleman Boktai-pelin aurinkosensorin kanssa. Aurinkosensori sijaitsee pelikasetissa itsessään ja tämän ansiosta sen voi kiinnittää Lunar Knightsin kanssa samanaikaisesti DS Liteen, sillä kyseisessä mallissa on sekä DS-, että Advance-peleille asemat.  Lunar Knightsin pelinsisäinen sää olisi ilmeisesti tämän jälkeen ollut jatkuvan aurinkoinen, mene ja tiedä.

Edes hupsu dubbaus ei tätä pilaa

Kaiken kaikkiaan Lunar Knights on erittäin viihdyttävä toiminta-roolipeli DS-käsikonsolille. Se on sopivalla tavalla ylitseampuva kokemus. Oma läpipeluuni on vielä kesken kun tätä artikkelia kirjoitan, joten varsinaista pisteytystä en uskalla sille antaa. Kuitenkin voin suositella peliä lämpimästi, vaikka sen englanninkielinen käännös kuulostaa siltä, kuin sen olisi hoitanut paikallisen koulun draamaryhmä. Kuitenkin Lunar Knightsin pikseligrafiikka on mielestäni erinomaista ja musiikit loistavia. Tässä vaiheessa peli on antanut itsestään hiotun ja monitasoisen kuvan.

Toivon hartaasti, että pääsisin joskus vielä kokeilemaan pelaamista aurinkosensorin kanssa, sen verran kummalliselta yhdistelmä kuulostaa.

 

Kuvat:

Nintendo eShop

Posted by Samuli in Videopelit, 0 comments

Varapeli on muuttanut

Pitkällisen miettimisen, pyörittelyn kummastelun ja ihmettelemisen jälkeen Varapeli on vihdoin muuttanut pois Bloggerin syleilystä. Myönnän heti, etteivät varmasti nämä WordPress -alustalla pyörivät sivut ole läheskään täydelliset, mutta tärkeintä on kuitenkin itsenäisyys. Vapaampi alusta mahdollistaa kokeilemista, kasvua ja kehittymistä. Nyt kukaan muu ei omista meitä ja olemme vapaat tekemään (lähes) mitä vain haluamme.

Sisältöä tulee viikoittain ja uusia ideoita otetaan edelleen avosylin vastaan.

Haluan esittää vilpittömät pahoitteluni tästä hiljaisesta ajasta johtuen. Ajatus siitä etteivät sivut varsinaisesti kuuluneet meille ei ollut kovin kannustava lähtökohta. Nyt lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että Varapeli tulee saamaan sen huomion minkä se ansaitsee. Sisältöä tulee viikoittain ja uusia ideoita otetaan edelleen avosylin vastaan.

 

Vanhoja postauksia voi edelleen käydä lueskelemassa Bloggerin puolelta:

https://varapeli.blogspot.fi/

Posted by Samuli in Ilmoitukset, 0 comments